Pantterin elämää - katsaus karvoihin ja karvojen alle

Pään sisäisiä tuhnuja, eli siis aivopieruja...   Niin, kauan on mennyt että saan jotain kirjoitettua. Ehkäpä paljon on tapahtunutkin niin pään sisällä kuin koko kehon osalta. No oli miten oli. Isäni poismeno tapahtui ehkä yllättäen tai sitten ei, viime keväänä. Olihan tuo kova paikka allekirjoittaneelle, kuten läheiset sen huomasivat. Sen jälki mainikeja vieläkin selvitellään kuten tulleet perintöverot jne.  Tämä kevät sitten tapeltiin uuden syöpäkasvaimen kanssa, joka tuli ilmi viime vuoden lopulla tapahtuneesta sairaskohtauksesta. Se sitten pisti palikat sekaisin vanhan vamman kuntoutuksen katkeamisella ja uudella sytostaatti hoidolla. Siitäkin vielä loppuja tuloksia odotellaan, vaan sekin on tuomittu vain jatko kontrolleihin siirtyväksi.  Omaa päätä on koitettu avata henkisellä tasolla, lie ei se helppoa sekään. Mutta jotain tuloksiksi kelpaavaa on saatu, ei siitäkään sen kummemmin halua avautua. Pitää jotain saada pitää salaisuuksiakin, kai... Perhe sitten kasvoi, ei ...

 Tuntuuko joskus, että pimahdat siitä mitä toinen ihminen sanoo? Tiedätkö miltä tuntuu, jos... tukehdut siihen mitä päässäsi liikkuu ja et saa sanojasi ulos silloin kun sinulta odotetaan vastausta... sinusta tuntuu että sanat jotka sinulle sanotaan, tuntuvat enemmin loukkaavalta tai vittuilevalta vaikka ihminen ei välttämättä sitä tarkoitakkaan... sulkeudut itseesi etkä saa juurikaan mitään muuta aikaiseksi päivän aikana kuin sen että mietit mitä *askaa seuraava tunti tuo tullessaan...   En minäkään tiedä. Muuta kuin sen että tämä maailma on menossa syvemmälle päin helvettiä .   Olet tehnyt päätöksiä jotka tuntuvat vaikuttavan elämänkulkuun. Olemalla vapaaehtoisesti jättänyt rokottautumatta koronaan, koska en usko rokotteen vaikutukseen tai tehoon. Muuta kuin tuntuvasti jotkut ihmiset se tekee tyhmemmiksi, kun uskovat kaiken tai melkein kaiken sopan mitä media toitottaa. Koko idea koronapassista on hullu, varsinkin se mitä sen piti alunperin estää. En ala selittämään enää...

Jo on taas paljon virrannut vettä Kymijoessa... Jospa jotain tähän saisi kirjoitettua, kun hetkeen en ole mitään kirjoittanut. Välillä tuntuu ettei saa mitään irti itsestään, välillä runosuoli sykkii niin että ulos tuleva teksti on suorastaan paino kelvotonta. Isot pyhät taas tulossa, jotain käyty läpikin tälle vuodelle eikä vuottakaan ole paljoa jäljellä.  Tiettyjen pyhien aikaan tuntui taas tulevan tunnemyrskyä, liikaakin omaksi tarpeiksi.  Välillä on tuntunut jopa epätodelliselta, ihan kuin unetkin jotka joskus koen aina erikoisiksi. Aloin taas käydä MiePällä, ehkä syystäkin hyvästä ja pahasta. En välttämättä tunne tiedostavan mitä saan aikaiseksi, jos saan niin mitä. Niin epätodellista tämä on välillä. Olenko Minä Minä, vai kuka Minä olen vaiko joku muu?  Hyvä kysymys.   Jos jotain kuitenkin?   Tieto lisää tuskaa, niinkö todellakin? Kun rokotusrumba alkoi Suomessa, tein omat päätökseni ja eipä siitä sen enenpää. Muuta kuin olen kuullut olevani itsekäs päätök...

"Mikä on kun ei taidot riitä, mikä on kun ei onnistu..." Tänään soi tälläinen Martti Servon biisi päässä. No miksi, ajatellaanpa seuraavaa matemaattisesti... X + Y + Z = Overload aka Kaboom! Nyt jos yhtälöön sijoitetaan tosielämän arvot Koti, Perhe ja Koulu, tuleeko ajatuksia siitä että aivot ylikuormittuvat? Juu juu, tiedän ihan liian hyvin että monet suoriutuvat jopa isommasta kuormasta kun on pakko. Mutta, miten iso on kuorma jotta kaikki toimivat yhdessä Pantterin päässä. Sillä tavoin että mikään ei kärsi. No tällä hetkellä kärsivät kaikki, ihan tarpeeksi, että väkisin miettii mistä alkaa karsimaan että edes kaksi yhtälöstä voidaan pitää toiminnassa paremmin kuin nyt. Juu, voin kuulla päässäni lauseen jonka vanhassa tutussa leffassa Sissi komppanian luutnantti tokaisee vituiksi menneen vangin kaappaus yrityksen päälle... " Heikkohermoiset Paskat!" Juu, olen heikkohermoiset Paska. Elämä on, ja miten soveltaa matikkaa käytäntöön? Ehkä koulussa matika...

Salutem dicit. Kun perhe-elämä tuntuu tapahtuvan samanlaiselta jatkumolta, onko ihmisestä tullut automaattisesti kulkeva robotti? Tänään kotiinpäin kävellessäni aivottoman oloisesti, mietin, pohdin ja pähkäilin mitä elämässäni on muuttunut? Olenko nykyisin niin perhe-elämän lumoissa ettei itselläni ole niin sanottua yksityiselämää ollenkaan? En ole mikään julkkis, ihan tavallinen perheenisä vain, en kenellekkään mikään supersankari. No ehkä pienelle tyttärellemme olen, ainakin siltä tuntuu ne lukemattomat hymyt joita aamun ensinäkemällä saan jokainen aamu. Aamujen ja iltojeni ilopilleri jokaisine vaipanvaihtoja ja turhautumisiakin ruokailuhetkiä myöten.  Onko villipedosta tullut kesy sylikissa? Ehkä en koskaan ole ollutkaan mikään villipeto, aina sama pieni sylikissa joka kaipaa hellyyden ja mököttää kun jää yksin. Harvat leikkikalut ei tuo onnea niin paljon kuin se lämmin syli johon pääsee. Ventis secundis. Tänään tälläistä, huomenna uudet ajatukset.

Tiedän, tunnen, siis olen elossa. Tiedän asioita, tunnen iloa, tuskaa ja pelkoa, olen siis elävä ihminen. Tätä nykyä vierelläni on myös pieni ihminen joka opettaa minua samalla kuin ajan myötä opetan itse elämään eri asioissa. Mitä siis opetan? Olemaan ylpeä juuristaan kun Hänestä kasvaa aikuisena isiensä Prinsessa joka kokee myös ne asiat elämässä joita vanhempansa ovat kokeneet. Mutta opettamisen arvoista on se, ettei hänen tarvitsisi kokea kaikkea mitä esimerkiksi itse olen tyhmyyksissäni kokenut. Nyt kun tunnen taas pettäneeni itseni, toivon että osaan olla hänelle kasvaesaan esimerkkinä ettei hän pilaisi elämäänä esimerkiksi tupakalla. Tänään olen miettinyt paljon, millä palkitsen ja rohkaisen itseni etten enää sytytä yhtään savuketta... Tämän viimeisen jälkeen. Olin joskus jemmannut parikin askia työpaikan kaappiin, joista nyt olen päässyt eroon. Paljon myös pinnassa on se että olen masentunut. Vanhat psyykkeen vaivat nousivat kuoren alta pintaan, ensin pelkoina sitten ...