Communis sensus

Tiedän, tunnen, siis olen elossa.

Tiedän asioita, tunnen iloa, tuskaa ja pelkoa, olen siis elävä ihminen. Tätä nykyä vierelläni on myös pieni ihminen joka opettaa minua samalla kuin ajan myötä opetan itse elämään eri asioissa.

Mitä siis opetan? Olemaan ylpeä juuristaan kun Hänestä kasvaa aikuisena isiensä Prinsessa joka kokee myös ne asiat elämässä joita vanhempansa ovat kokeneet.

Mutta opettamisen arvoista on se, ettei hänen tarvitsisi kokea kaikkea mitä esimerkiksi itse olen tyhmyyksissäni kokenut. Nyt kun tunnen taas pettäneeni itseni, toivon että osaan olla hänelle kasvaesaan esimerkkinä ettei hän pilaisi elämäänä esimerkiksi tupakalla.

Tänään olen miettinyt paljon, millä palkitsen ja rohkaisen itseni etten enää sytytä yhtään savuketta... Tämän viimeisen jälkeen. Olin joskus jemmannut parikin askia työpaikan kaappiin, joista nyt olen päässyt eroon.

Paljon myös pinnassa on se että olen masentunut. Vanhat psyykkeen vaivat nousivat kuoren alta pintaan, ensin pelkoina sitten kykenemättömyytenä. Koko ajan, tiedän että olen pettymys lähipiirilleni vaikka asia ei todellisuudessa olekkaan niin.

Kuvittelen siis asioita, pelkään ja tuskastun kun kuoren alta pulpahtelee ulos ne karvaat kalkit joita en sittenkään ole täysin purkanut. Onko siis aika kohdata asiat, muuttaa lopullisesti pahat puolet itsessä ja pyrittävä uuteen kun uusi elämä on puhjennut kukkaan sylissäni.

Se, mitä olen sisimmässäni, se minun on yritettävä tutkiskella ja elää sen kanssa. Opittava kuin lapsi elämään... Kokemuksien kautta, niitähän jokunen on kasaantunut näihin karvoihin.

Eteenpäin, sano mummo lumessa.

Sanonta ei kerro, kuinka paljon lunta on tai onko mummo päässyt eteenpäin. Mutta yritettävä on, eihän luovuttaminen ole päämäärä. Pelot ovat voitettavissa, miten masennus ja henkiset asiat sen tiedän vasta kun olen käynyt ne läpi. Yksi kerrallaan...

Eteenpäin, ei saa jäädä tuleen makaamaan. Mennäänpäs tämän suon yli että heilahtaa...

No, helppoa se ei ole.

Mea culpa.